Oidipuss och kram!

Kävimme katsomassa ruotsin kulttuurikurssilla ruotsinkielisen näytelmän, joka kertoi Kuningas Oidipuksesta. Kung Oidipus sai ensi-iltansa 26.3.2011 ja se on nähtävissä Svenska teaternin pienellä näyttämöllä (Den lilla Skillnaden) Helsingissä. 

Lapsen psykoseksuaalisessa kehitysvaiheessa (3-6 vuoden iässä) lapsi 'ihastuu' vastakkaista sukupuolta omaavaan vanhempaansa. Tätä Sigmund Freudin kehittämää teoriaa kutsutaan oidipuskompleksiksi - nimensä veroisesti.

Oidipuksen myytti on kantautunut antiikin Kreikasta nykypäivään asti. Tarinan alkuperä on murhenäytelmäkirjoittaja Sofokleen kädenjälkeä. Oidipus on Theban kuninkaan Laioksen ja kuningattaren Iokasteen poika, joka saa synnyttyään veret seisauttavan ennustuksen oraakkelilta: tuleva kruununperijä tulee tappamaan isänsä ja naimaan äitinsä. Tämän vuoksi Laios lähettää pojan muualle ja määrää hänet surmattavaksi. Oidipusta ei kuitenkaan raaskita surmata - onhan vauvat niin viattoman näköisiä. Hänet jätetään keskelle pöheikköä, josta korinttilaiset palvelijat löytävät hänet. Oidipus viedään Korintin kuninkaalle, joka ottaa hänet pojakseen. 

Vartuttuaan miehen mittoihin Oidipus menee ryyppäämään kavereidensa kanssa ja saa kuulla, ettei hänen oikeat vanhemmat ole he, joita hän pitää vanhempinaan. Oidipus haluaa tavata oraakkelin ja oraakkeli suuttuu Oidipukselle jankutuksesta, jonka seurauksena hän suutuspäissään päästää höyryjään ulos ja paljastuu toinenkin salassa pidetty asia - vanha kunnon ennustus. Oidipus ei halua ennustuksen toteutuvan, jonka takia hän murheellisesti jättää perheensä. Mutta tästäkös se suru vasta alkaakaan...

Rooleissa toimii Mikael Andersson, Marcus Groth, Anna Hultin, Nina Hukkinen sekä Hellen Willberg. Jokainen näyttelijä esittää erilaista pellehahmoa, jonka kautta he esittävät jotakin kreikkalaista henkilöä. Oidipusta näytelmässä esittää Tölö-klovni (Nina Hukkinen), joka omautui mielestäni rooliinsa mainiolla tavalla: hän oli ns. rempseä ja kulahtanut punkkaripelle. Marcus Grothin pellehahmo on nimeltään Guran, joka toimii kuoronjohtajana sekä typeränä kivikautisena palvelijana - sekä samalla ilmeilijänä ja hauskuuttajana. Mull-klovnin takana oli Anna Hultin, joka piti eniten tarinankulkua yllä: hän toimi vähän niin kuin kertojana tarinassa, joka aina singahti jostakin paikalle. Mikael Andersson toimi alun sekä lopun kertojana sekä Oidipuksen rakastajattarena. Hellen Willberg esitti vanhaa oraakkelia sekä Oidipuksen ryyppykaveria.

Ohjaajana toimi Per Sörberg, lavastajana & puvustajana Markus R. Packalén, valomiehenä Tom Kumlin ja äänistä vastasi Hanna Mikander. Toimiva paketti kokonaisuudessaan, ei siis moitittavaa. Ohjaajalle kylläkin ekstrapropsit (vaikka improvisointia yli puolet teatterissa olikin).

Kung Oidipus oli kaukana antiikista, mutta silti niin lähellä sitä. Tämä myytti oli laitettu nykyaikaiseen pakettiin, joka toimi. Siihen oli lisätty stand-up komiikkaa ja yleisöä piikiteltiin paljon - varsinkin meitä suomalaisia opiskelijoita! Oli lisäksi hauskaa nähdä, kuinka ruotsinopettajamme halusi vajota penkkinsä alle pilkan osuessa häneen. Tarina ja vitsit (ainakin parhaimmat) tulivat perille, vaikken paljoa ruotsista ymmärtänytkään. Onneksi Guran-pelle kertoi meille vinkin: KVG.

Allegorinen Alligaattori

Kävimme  kurssiryhmämme kanssa katsomassa kenraaliharjoituksen näytelmästä Vihan veli. Näytelmän on voinut käydä katsomassa Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 6.4.2011 lähtien. Näytelmä on kauhufantasia ja tarkoitettu yli 13-vuotiaille. Vihan veli kertoo nimensä mukaisesti vihasta - nimittäin koulukiusaamisesta. Poliisi (Wanda Dubiel) ottaa tehtäväkseen suojella koulua, jossa avunpyyntöä näytetään eikä koulun rehtoria (Jukka Puotila) näytä asia kiinnostavan. Poliisi on itsekin nuoruudessaan käynyt kyseistä koulua ja muistaa hyvinkin kuinka inhottava ihminen rehtori on: rehtori oli myös aikoinaan kiusannut ja syrjinyt häntä. Koulupoliisin ottama haaste ei olekaan niin helppo nakki, kuten olisi voinut luulla. Koulussa kiusaajat sekä kiusattavat eivät myönnä mitään ja lisäksi pelkkä kiusaaminen ei enää kiusaajille riitä, sillä kiusaaminen hengiltä tuntuisi paljon tyydyttävämmältä ajatukselta. Uhkausviestejä ja varoituksia ilmestyy koulun seinille öisin. Mukaan tulee salamystinen henkilö, Alligaattori, joka liittää elämän loppumisen näytelmän juoneen. 

Näyttelijöistä jäi päälimmäisenä mieleen Hulluseepra, jota esitti Anna Paavilainen. Hulluseepra oli kovapintainen ja rohkea tyttö - välillä myös vähän liian menevä. Hulluseepran paha olo hänen sisällään kantautui ulos uhkarohkeuden myötä. Isopäätä esittänyt Emilia Sinisalo oli säälittävä raukka -  kunnes myös hänen todellinen luonteensa tuli esille. Tämä jäi yllättävänä mieleen. Myöskin Jussi Nikkilän esittämä roolihahmo Oravantappajana jäi mieleeni hänestä kimpoavan silkan hulluuden takia. Oravantappajalle oli sysätty ehkäpä ahdistavimmat sanat koko näytelmästä. Vähiten mieleeni näyttelijöistä ja rooleista jäi Nina Kaipainen. Muita näyttelijöitä näytelmässä olivat Eero Ritala, Wanda Dubiel, Jukka Puotila, Tuomas Kiiliäinen ja Samuli Niittymäki.

Näytelmän ohjauksesta vastaa Heidi Räsänen ja Tanja Heinänen ja ohjaus toimi suurimmaksi osakseen hyvin.  Lavastuksesta vastaa Pekka Korpiniitty ja lavastus on simppeli sekä toimiva. Pukujen suunnittelu on Tarja Simosen käden jälkeä, joka loi kyllä ihmetystä mutta myöskin hauskuutta. Musiikki- ja äänisuunnittelu toimi ja toisaalta ei. Muusiikkisuunnittelu ei ihan ollut mieleistä joka kohtauksessa, koska toisto meni liiaksi. Tästä vastaa Tuomas Fränti. Valosuunnittelusta vastaa Tarja Ervasti ja Saija Nojonen, joiden työnjälki oli hyvää. Esityksessä oli käytetty myös videomateriaalia, joka oli modernia ja korosti hyvin kohtausten tunnelmaa.Videosuunnittelusta vastaa Mari Keski-Korsu. Tanssikohtaukset olivat armeijatyyppistä marssimista sekä hyppelyä suuntaan ja toiseen. Koreografina toimii Reetta-Kaisa Iles.

Näytelmässä haluttiin puuttua puhumattomaan aiheeseen ja tuoda koulukiusaamisen molempien puolien - kiusaajan sekä uhrin - pahanolontuntemukset kaikkien nähtäväksi. Näytelmä on hyvin luokiteltu: kauhufantasia on hyvä luonnehdinta Vihan veljelle. Siinä näytettiin, miten vihaaminen voi äärimmäisyyksissään saada aikaansa. Esityksessä oli paljon allegoriaa sekä piinaavuus kaksista kasvoista lisäsi vapinaa sormiin. 

Näytelmä herätti henkiin ajatuksen siitä, että mistä tiedämme millaisia toiset ihmiset ovatkaan ja millaisiin tekoihin myös omat "kaverit" oikein pystyvät. Vihan veli oli kerta kaikkiaan onnistunut  sekä opettavainen näytelmä. Kiusaaja voi olla kuka vaan, jopa vieressäsi istuva henkilö, jonka vuoksi: "Muista aina elämässä, monta vaaraa ompi eessä. Siksi valpas aina mieli, se on turva verraton".

(Vihan veli -näyttelijät)

Häiden jälkeen

< Minna Canth

Luin Minna Canthin näytelmän nimeltä Työmiehen vaimo.
Minna Canth (syntyi v.1844 ja kuoli v.1897) oli suomalainen realistinen kirjailija, näytelmäkirjailija sekä journalisti. Häntä pidetään nykysuomalaisena kirjailijana sillä hän vaikutti teksteillään suomalaisiin sekä muihin eurooppalaisiin yhteiskunnallisiin puutteisiin, muun muassa feminististen ajatusten ja uskonasioiden kyseenalaistamisella. Hän saavuttikin parannuksia naisten koulutusmahdollisuuksiin Suomessa.


Minna Canthilla rikkoutui ihmissuhteita monien henkilöiden kanssa hänen uudismielisten ja kiivaiden aatteidensa takia. Hän on esimerkiksi kirjoittanut vastineen hänestä kirjoitettuun pakinaan: "..Emme tule toisiamme kaipaamaan… Viha antaa voimaa ja kuntoa – ystävyys heikontaa ja laimentaa".


Canth on julkaissut lehteä "Vapaita aatteita", josta ei päässyt julkisuuteen osa lehden painoksista sensuurin takia.
Hän on kirjoittanut sanomalehtijulkaisujen lisäksi yhteensä viisitoista yksittäisteosta, noin seitsemänkymmentä asiatekstiä, viisi julkaistua kirjettä, kolmekymmentäkolme novellia, seitsemän proosaa ja kymmenen näytelmää, eli toisin sanoen törkeän paljon teoksia.


Kirja sijoittui 1800-luvulle, jolloin romantiikan aikakausi oli juuri loppunut. Miljööstä sai kuvan sen ajan maisemista ja suomalaisesta maalaisseudusta. Mainittavia miljöitä kirjasta ovat anniskelu eli baari, kauppatori sekä Johannan ja Riston asunto.


Johanna on työmiehen vaimo ja Risto itse työmies. 
Johanna on kiltti, herkkä, säästeliäs ja rehellinen nainen. Johanna on alistuvainen, niin kuin naisten kuuluikin tuona aikana olla miehilleen. Sen takia hän antaa Riston määrätä asioissa, vaikka itse aluksi väittäisi vastaan.
Risto on Johannan aviomies ja perheen pää. Hän määrää kaiken, eikä piittaa muista kuin itsestään - ja tietenkin anniskelusta. Riston suhde Johannaan on hyvin alistava sekä ehkäpä hyväksikäytön makuinen.
Lisäksi mainittava henkilö on Homsantuu (oikealta nimeltään Kerttu), joka on mustalaistyttö sekä Riston entinen rakkaus. Homsantuun suhde kaikkiin kyläläisiin on huono sillä hänhän on mustalainen. Homsantuu on kaikille riesa ja paha suustaan, ja sen takia yksinäinenkin.


Näytelmä on jaettu viiteen näytökseen. 
Ensimmäinen näytös aloittaa näytelmän. Se alkaa Riston ja Johannan hääjuhlilla. Paikalla ovat Riston ystäviä ja muita työmiehiä, Johannan palvelijoita sekä muita kyläläisiä. Juhlat menevät hienosti, kunnes mustalaistyttö Homsantuu paukkaa paikalle. Hän ns. laittaa paikat sekaisin ja lähtee pois. Risto juopottelee muiden miesten kanssa ja tuhlailee Johannan rahoja tarjoamalla kaikille juomia, vaikka Johanna oli pyytänyt, ettei Risto joisi heidän häiden aikana.


Toinen näytös kertoo, kun Johanna käy kauppatorilla ja joutuu antamaan Ristolle viimeisimmänkin markan, kun Riston pitää päästä anniskeluun. Risto on tässä vaiheessa juonut kaikki Johannan säästöt, eikä Johannalla ole varaa ruokkia itseään eikä heidän saamaansa poikavauvaa. Ristoa ei kiinnosta. Lisäksi kauppatorilla hän on ilkeä Homsantuulle ja hän suuttuukin Ristolle ja Riston käy kalpaten.


Kolmas näytös kertoo, kun Homsantuu tapaa metsässä uusia mustalaisia, jotka paljastuvatkin hänen sukulaisikseen. Risto tulee tapaamaan Homsantuuta metsään ja Homsantuu katuu Ristolle tekosiaan. Risto ja Homsantuu tekevät sovinnon, ja Homsantuulle ja Ristolle tulee suhde.


Neljäs näytös tapahtuu Johannan ja Riston asunnossa. Johanna on alkanut kutomaan kangasta työkseen. Kun Johanna menee käymään pomonsa luona, Risto varastaa valmiin kankaan, jolla oli tarkoitettu hankkia vauvalle ravintoa, päästääkseen anniskeluun. Tästäkös syntyy soppa, koska Johanna meni pomonsa luo pyytämään hänet katsomaan valmista tulosta. 


Viidennessä näytöksessä Johanna on kuollut ja Risto on heidän asunnossaan ystävänsä Topon kanssa. Homsantuu paukkaa sisälle aseen kanssa ja uhkaa tappaa Riston, koska hän on jälleen hylännyt hänet.


Työmiehen vaimo on ollut kiellettynä, koska se oli aikansa yhteiskunnallisesti radikaalimpia teoksia. Kirjassa on aikanaansa ollut epätavallista kielenkäyttöä sekä raakuutta. Kirjailija nosti tämän kirjan avulla miesten viinankäytön sekä ylivallan avioliitossa suuren kritiikin kohteeksi.


Kirjan kieli oli vaikeaa luettavaa, sillä se on niin vanhaa. Näytelmämuotoon kirjoitettu teos on erilainen kuin tavallinen romaani, joten sekin toi hieman vaikeuksia oppia lukemaan sitä oikealla tavalla. Alussa kirja oli tylsähkö, mutta loppuapäin se koheni ja siitä tuli mielenkiintoisempi dramaattisten kohtausten vuoksi.

Kiusantekoa

Luin kirjan Harjunpää ja kuisantekijät, jonka kirjailijana on toiminut Matti Yrjänä Joensuu.

Hän on suomalainen kirjailija ja kuuluu Suomessa arvostetuimpien kirjailijoiden joukkoon. Joensuu on 62-vuotias ja hän on jäänyt hiljattain eläkkeelle. Joensuun ura koostuu 30 vuoden palveluksesta Helsingin poliisissa, väkivaltarikosyksikössä. Tämän pohjalta hän on alkanut kirjoittamaan rikosromaaneja, joka on nostanut hänen ammatikseen myös kirjailijuuden. Matti Yrjänä Joensuu on kirjoittanut yhteensä kaksitoista romaania ja niistä yksitoista ovat Harjunpää-sarjaa.

Timo Harjunpää on keski-ikäinen ja keskiluokkainen rikoskonstaapeli Helsingin väkivaltarikosyksikössä. Hänen työnkuvaansa kuuluu selvitellä erilaisia tapauksia häirinnöistä murhiin. Hän on omistautunut työllensä syvästi, kun kohdalle sattuu kiinnostava tapaus selvitettäväksi. Timolla on kaksi lasta, Pauliina ja Pipsa sekä vaimo Elisa. Timo jää usein ylitöihin jopa aamuyöhön asti, joka rasittaa perheen sisäisiä välejä, kun Timo ei ole koskaan paikalla. Timon maailmaan mennään kirjassa syvemmälle tasolle kuin vain työnmerkeissä (juuri niin tyypillistä poliisiromaaneille), jotta lukija voisi samaistua päähenkilöön.

Toinen merkittävä henkilö on Timon työpari Onerva Nykänen, joka on kaunis ja asenteellinen sekä Timoa nuorempi nainen. Onervan ajatuksiin ei kirjassa kajottu, mutta Timon mietteet Onervaa kohtaan lipsuvat välillä intiimimmälle puolelle kuin pelkän työkaverin suhteen...

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Helsingin alueelle, enimmäkseen Marjaniemeen, Pasilaan sekä Itäväylän eri kohdille. Miljöö oli kuvailtu hyvin; paikat olivat tunnistettavissa, joten tunnelmaan pääsi hyvin mukaan.

Kirja kertoo nuoresta pariskunnasta, Lehikoisista, jotka asuvat Helsingin Marjaniemessä. Jari Lehikoinen on menestyvä mies ATK-alalla ja omistaa firman Otaniemessä. Sanna on hänen kaunis vaimonsa, joka toimii vaatealan parissa. Jarin ja Sannan pihalle on työpäivän aikana ilmestynyt valtava hiilikasa, jonka Jarin väitetään tilanneen sinne. Seuraavana päivänä ilmestyy kymmenisen ikkunanpesijää heille tunnin välein ja väittävät, että Lehikoisen Jari on heidät tilannut, kun Sanna ja Jari ihmettelevät, mikä heidät sinne tuo. Jari päättää mennä Itäkeskuksen poliisiasemalle taas ilmoittamaan uusista kiusaamistapauksista. Timo Harjunpää tutkii heidän juttuaan ja yrittää saada selville, kuka kiusantekoa harrastaa ja miksi juuri Lehikoisille.

Dödö on luuserimainen ja pitää Jaria hänen elämänsä pilaajana annettuaan potkut hänelle. Antsu on muuten vain typerä ja seuraa Dödöä kuin johtajaa. Dödö ja Antsu ovat keksineet harrastuksen, jolla saavat menestyvän Lehikoisenkin elämän muuttuvan loisteliaasta helvetilliseksi piinaukseksi. Kiusanteon piti olla vain pilaa, mutta lopulta se päättyykin verijälkiin, kun juttu ratkeaa.

Mielestäni kirjaa oli mielenkiintoista lukea, sillä tunnen itse ”Lehikoiset”: He ovat isovanhempani. Oli kiinnostavaa huomata, kuinka paljon todellisuutta muokataan, kun se laitetaan kansiin. Asuinpaikat ja henkilöllisyydet oltiin muutettu tunnistettamattomiksi. Pappani ja mummoni olivat aivan eriluontoisia kuin mitä he todellisuudessa ovat. Kirjaan oltiin lisätty draamaa suhteilla sekä traagisilla tapahtumilla. Samoja asioita suoraan tosielämästä oltiin tietysti myös otettu, nimittäin kiusaajien kepposet. Oikeassakin elämässä kiusaajat olivat mm. tilannut Pappani nimellä kaikenlaisia työmiehiä heidän kotiinsa, levitelleet Mummoni puhelinnumeroa vihjein ”hyvä huora” sekä laitettu lehteen ilmoituksia heidän nimellään. Myös syy kiusanteon aloittamiseen oli totta.

Harjunpää ja kiusantekijät on kahdeksas Harjunpää -sarjan teoksista. Se on tyypillinen poliisiromaani useiden tyyliin kuuluvien piirteiden vuoksi: tapausta tutkii poliisi, eikä esim. yksityisetsivä ja poliisiin keskitytään henkilökohtaisesti.

Teos on valmistunut vuonna 1986. Kirjan pohjalta on tehty myös elokuva, joka valmistui vuonna 1993.