Oidipuss och kram!

Kävimme katsomassa ruotsin kulttuurikurssilla ruotsinkielisen näytelmän, joka kertoi Kuningas Oidipuksesta. Kung Oidipus sai ensi-iltansa 26.3.2011 ja se on nähtävissä Svenska teaternin pienellä näyttämöllä (Den lilla Skillnaden) Helsingissä. 

Lapsen psykoseksuaalisessa kehitysvaiheessa (3-6 vuoden iässä) lapsi 'ihastuu' vastakkaista sukupuolta omaavaan vanhempaansa. Tätä Sigmund Freudin kehittämää teoriaa kutsutaan oidipuskompleksiksi - nimensä veroisesti.

Oidipuksen myytti on kantautunut antiikin Kreikasta nykypäivään asti. Tarinan alkuperä on murhenäytelmäkirjoittaja Sofokleen kädenjälkeä. Oidipus on Theban kuninkaan Laioksen ja kuningattaren Iokasteen poika, joka saa synnyttyään veret seisauttavan ennustuksen oraakkelilta: tuleva kruununperijä tulee tappamaan isänsä ja naimaan äitinsä. Tämän vuoksi Laios lähettää pojan muualle ja määrää hänet surmattavaksi. Oidipusta ei kuitenkaan raaskita surmata - onhan vauvat niin viattoman näköisiä. Hänet jätetään keskelle pöheikköä, josta korinttilaiset palvelijat löytävät hänet. Oidipus viedään Korintin kuninkaalle, joka ottaa hänet pojakseen. 

Vartuttuaan miehen mittoihin Oidipus menee ryyppäämään kavereidensa kanssa ja saa kuulla, ettei hänen oikeat vanhemmat ole he, joita hän pitää vanhempinaan. Oidipus haluaa tavata oraakkelin ja oraakkeli suuttuu Oidipukselle jankutuksesta, jonka seurauksena hän suutuspäissään päästää höyryjään ulos ja paljastuu toinenkin salassa pidetty asia - vanha kunnon ennustus. Oidipus ei halua ennustuksen toteutuvan, jonka takia hän murheellisesti jättää perheensä. Mutta tästäkös se suru vasta alkaakaan...

Rooleissa toimii Mikael Andersson, Marcus Groth, Anna Hultin, Nina Hukkinen sekä Hellen Willberg. Jokainen näyttelijä esittää erilaista pellehahmoa, jonka kautta he esittävät jotakin kreikkalaista henkilöä. Oidipusta näytelmässä esittää Tölö-klovni (Nina Hukkinen), joka omautui mielestäni rooliinsa mainiolla tavalla: hän oli ns. rempseä ja kulahtanut punkkaripelle. Marcus Grothin pellehahmo on nimeltään Guran, joka toimii kuoronjohtajana sekä typeränä kivikautisena palvelijana - sekä samalla ilmeilijänä ja hauskuuttajana. Mull-klovnin takana oli Anna Hultin, joka piti eniten tarinankulkua yllä: hän toimi vähän niin kuin kertojana tarinassa, joka aina singahti jostakin paikalle. Mikael Andersson toimi alun sekä lopun kertojana sekä Oidipuksen rakastajattarena. Hellen Willberg esitti vanhaa oraakkelia sekä Oidipuksen ryyppykaveria.

Ohjaajana toimi Per Sörberg, lavastajana & puvustajana Markus R. Packalén, valomiehenä Tom Kumlin ja äänistä vastasi Hanna Mikander. Toimiva paketti kokonaisuudessaan, ei siis moitittavaa. Ohjaajalle kylläkin ekstrapropsit (vaikka improvisointia yli puolet teatterissa olikin).

Kung Oidipus oli kaukana antiikista, mutta silti niin lähellä sitä. Tämä myytti oli laitettu nykyaikaiseen pakettiin, joka toimi. Siihen oli lisätty stand-up komiikkaa ja yleisöä piikiteltiin paljon - varsinkin meitä suomalaisia opiskelijoita! Oli lisäksi hauskaa nähdä, kuinka ruotsinopettajamme halusi vajota penkkinsä alle pilkan osuessa häneen. Tarina ja vitsit (ainakin parhaimmat) tulivat perille, vaikken paljoa ruotsista ymmärtänytkään. Onneksi Guran-pelle kertoi meille vinkin: KVG.

Allegorinen Alligaattori

Kävimme  kurssiryhmämme kanssa katsomassa kenraaliharjoituksen näytelmästä Vihan veli. Näytelmän on voinut käydä katsomassa Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 6.4.2011 lähtien. Näytelmä on kauhufantasia ja tarkoitettu yli 13-vuotiaille. Vihan veli kertoo nimensä mukaisesti vihasta - nimittäin koulukiusaamisesta. Poliisi (Wanda Dubiel) ottaa tehtäväkseen suojella koulua, jossa avunpyyntöä näytetään eikä koulun rehtoria (Jukka Puotila) näytä asia kiinnostavan. Poliisi on itsekin nuoruudessaan käynyt kyseistä koulua ja muistaa hyvinkin kuinka inhottava ihminen rehtori on: rehtori oli myös aikoinaan kiusannut ja syrjinyt häntä. Koulupoliisin ottama haaste ei olekaan niin helppo nakki, kuten olisi voinut luulla. Koulussa kiusaajat sekä kiusattavat eivät myönnä mitään ja lisäksi pelkkä kiusaaminen ei enää kiusaajille riitä, sillä kiusaaminen hengiltä tuntuisi paljon tyydyttävämmältä ajatukselta. Uhkausviestejä ja varoituksia ilmestyy koulun seinille öisin. Mukaan tulee salamystinen henkilö, Alligaattori, joka liittää elämän loppumisen näytelmän juoneen. 

Näyttelijöistä jäi päälimmäisenä mieleen Hulluseepra, jota esitti Anna Paavilainen. Hulluseepra oli kovapintainen ja rohkea tyttö - välillä myös vähän liian menevä. Hulluseepran paha olo hänen sisällään kantautui ulos uhkarohkeuden myötä. Isopäätä esittänyt Emilia Sinisalo oli säälittävä raukka -  kunnes myös hänen todellinen luonteensa tuli esille. Tämä jäi yllättävänä mieleen. Myöskin Jussi Nikkilän esittämä roolihahmo Oravantappajana jäi mieleeni hänestä kimpoavan silkan hulluuden takia. Oravantappajalle oli sysätty ehkäpä ahdistavimmat sanat koko näytelmästä. Vähiten mieleeni näyttelijöistä ja rooleista jäi Nina Kaipainen. Muita näyttelijöitä näytelmässä olivat Eero Ritala, Wanda Dubiel, Jukka Puotila, Tuomas Kiiliäinen ja Samuli Niittymäki.

Näytelmän ohjauksesta vastaa Heidi Räsänen ja Tanja Heinänen ja ohjaus toimi suurimmaksi osakseen hyvin.  Lavastuksesta vastaa Pekka Korpiniitty ja lavastus on simppeli sekä toimiva. Pukujen suunnittelu on Tarja Simosen käden jälkeä, joka loi kyllä ihmetystä mutta myöskin hauskuutta. Musiikki- ja äänisuunnittelu toimi ja toisaalta ei. Muusiikkisuunnittelu ei ihan ollut mieleistä joka kohtauksessa, koska toisto meni liiaksi. Tästä vastaa Tuomas Fränti. Valosuunnittelusta vastaa Tarja Ervasti ja Saija Nojonen, joiden työnjälki oli hyvää. Esityksessä oli käytetty myös videomateriaalia, joka oli modernia ja korosti hyvin kohtausten tunnelmaa.Videosuunnittelusta vastaa Mari Keski-Korsu. Tanssikohtaukset olivat armeijatyyppistä marssimista sekä hyppelyä suuntaan ja toiseen. Koreografina toimii Reetta-Kaisa Iles.

Näytelmässä haluttiin puuttua puhumattomaan aiheeseen ja tuoda koulukiusaamisen molempien puolien - kiusaajan sekä uhrin - pahanolontuntemukset kaikkien nähtäväksi. Näytelmä on hyvin luokiteltu: kauhufantasia on hyvä luonnehdinta Vihan veljelle. Siinä näytettiin, miten vihaaminen voi äärimmäisyyksissään saada aikaansa. Esityksessä oli paljon allegoriaa sekä piinaavuus kaksista kasvoista lisäsi vapinaa sormiin. 

Näytelmä herätti henkiin ajatuksen siitä, että mistä tiedämme millaisia toiset ihmiset ovatkaan ja millaisiin tekoihin myös omat "kaverit" oikein pystyvät. Vihan veli oli kerta kaikkiaan onnistunut  sekä opettavainen näytelmä. Kiusaaja voi olla kuka vaan, jopa vieressäsi istuva henkilö, jonka vuoksi: "Muista aina elämässä, monta vaaraa ompi eessä. Siksi valpas aina mieli, se on turva verraton".

(Vihan veli -näyttelijät)